Välillä tuntuu kummalliselta, että ajan välillä autolla metsälenkille. Asun landella, mutta peltojen keskeltä on matkaa metsään sen verran, että toisinaan turvaudun autoon.

Saapuessani Kojonkulman luontopolulle ymmärrän miksi se on minulle niin tärkeä paikka. Keväällä sammal loisti aivan mielettömän syvän vihreänä. Pystyin kuvittelemaan miten takkutukkaiset peikot kurkkivat kivien raioista omista kotikoloistaan. Käppyrämännyt ja kauniisti harmaantuneet kaatuneet puunrungot olivat kuin taideteoksia.

Kesällä lintujen orkesteri on kaunis kuin satujen balladi. Välillä kuuluu joutsenen tai kurkien huuto.

Syksyllä metsä saa uudet värit ja tuoksut. Puissa roikkuva naava ja kallion päällä hohtava jäkälä tekevät metsästä satumaisen karun. Oikein hyvällä mielikuvituksella voin unohtaa jopa hirvikärpäset.

Talvi tuo valkoisen vaipan ja tekee kuusista niin kauniita. Joulutunnelmaan pääsee taatusti, kun juo kuumaa glögiä keskellä lumista metsää. Ei vaadi paljoakaan mielikuvitusta, että voi nähdä punaisen lakin vilahtavan kuusien takana. Lumien sulaessa metsässä menee pieniä puroja, jotka solisevat kuuluvasti. Voin kuvitella miten keijut ohjaavat kaarnalaivansa metsän siimeksestä pellon reunaan ja lentävät sitten puiden latvoihin.

Arjen hektisyyden rikkoo rauhallinen kävely metsässä. Ei suorittamista, ei stressiä. Minulla on säännöllisesti mahdollisuus saada hetkiä metsässä luonnon rauhassa. Metsä on minulle mindfulnessia parhaimmillaan. Ei tarvitse laittaa luureja korville eikä etsiä youtubesta rentoutusmusiikkia. Tunnen siellä itseni tyyneksi ja rauhalliseksi. Elämä tuntuu yksinkertaiselta. Miksi me usein etsimme onnea niin kovasti… Se kun usein löytyy ihan siitä läheltä, sieltä missä on hyvä olla. Kyllä maaseudulla on ihmisen hyvä olla.

Maaseudun yksi parhaista puolista on kesäaamut. Olen asunut suurimman osan elämästäni maaseudulla, mutta välillä yhä havahdun mielettömään kiitollisuuden tunteeseen. Nyt kerron teille eräästä arkiaamusta, kun koin taas tuon kiitollisuuden.

Eräänä kesän hellepäivän aamuna suuntasin koiran kanssa pitkälle lenkille ennen aamukuutta. Joku satunnainen auto saattoi näkyä, mutta saimme kävellä hyvinkin rauhallisessa ympäristössä. Lintujen viserrys oli aivan uskomatonta. Se kuului kylän taajamassakin. Kiitos siitä kuuluu myös lintuja ruokkiville naapureille.

Hiekkatielle saapuessa koira pysähtyi haistelemaan useat kerrat ja samalla minä ehdin kerätä kukkia ojanpielestä.

Pysähdyimme koiran kanssa hevosaitauksen viereen. Yksi hevosista kopsutteli aidan viereen ja siinä sitten katselimme toisiamme. Minä syötin koiralle herkkupaloja, kun se istui rauhallisesti vieressäni. Hieman toki piti haukahtaakin, kun hevonen lähti laukkaamaan.

Huomasin jo kaukaa, kun kettu kipitti metsästä hiekkatielle ja siitä pellon yli. Sillä oli suussaan jokin saalis. Hetken päästä metsästä hiippaili pieni kettu. Se seurasi ilmeisesti emonsa jälkiä. Koira ei näitä kettuja huomannut ollenkaan vaan hevoset veivät sen huomion. Pieni kettu loikki takaisin metsään. Mietin, että ehkä se tiesi reitin kotipesälle metsän kautta.

Tunsin itseni aivan pikkutytöksi, kun seurasin aivan lumoutuneena kettujen touhuja. Ketut näkivät meidät, mutta välimatkaa oli sen verran, että eivät meistä piitanneet. Keräsin lisää kukkia kotiin päin kävellessä ja ihailin joella uivaa sorsaa. Peltojen keskellä pienessä tuulenvireessä ei hyttysetkään kiusanneet.

Ihan mieletöntä, että voi aloittaa työpäivän aamun kävelyllä peltomaisemien keskellä. Kotona laitoin kukkaset maljakkoon terassin pöydälle ja söin aamupalaa niitä ihaillen, lintujen laulun säestäessä.

Virve N