Maaseudun yksi parhaista puolista on kesäaamut. Olen asunut suurimman osan elämästäni maaseudulla, mutta välillä yhä havahdun mielettömään kiitollisuuden tunteeseen. Nyt kerron teille eräästä arkiaamusta, kun koin taas tuon kiitollisuuden.

Eräänä kesän hellepäivän aamuna suuntasin koiran kanssa pitkälle lenkille ennen aamukuutta. Joku satunnainen auto saattoi näkyä, mutta saimme kävellä hyvinkin rauhallisessa ympäristössä. Lintujen viserrys oli aivan uskomatonta. Se kuului kylän taajamassakin. Kiitos siitä kuuluu myös lintuja ruokkiville naapureille.

Hiekkatielle saapuessa koira pysähtyi haistelemaan useat kerrat ja samalla minä ehdin kerätä kukkia ojanpielestä.

Pysähdyimme koiran kanssa hevosaitauksen viereen. Yksi hevosista kopsutteli aidan viereen ja siinä sitten katselimme toisiamme. Minä syötin koiralle herkkupaloja, kun se istui rauhallisesti vieressäni. Hieman toki piti haukahtaakin, kun hevonen lähti laukkaamaan.

Huomasin jo kaukaa, kun kettu kipitti metsästä hiekkatielle ja siitä pellon yli. Sillä oli suussaan jokin saalis. Hetken päästä metsästä hiippaili pieni kettu. Se seurasi ilmeisesti emonsa jälkiä. Koira ei näitä kettuja huomannut ollenkaan vaan hevoset veivät sen huomion. Pieni kettu loikki takaisin metsään. Mietin, että ehkä se tiesi reitin kotipesälle metsän kautta.

Tunsin itseni aivan pikkutytöksi, kun seurasin aivan lumoutuneena kettujen touhuja. Ketut näkivät meidät, mutta välimatkaa oli sen verran, että eivät meistä piitanneet. Keräsin lisää kukkia kotiin päin kävellessä ja ihailin joella uivaa sorsaa. Peltojen keskellä pienessä tuulenvireessä ei hyttysetkään kiusanneet.

Ihan mieletöntä, että voi aloittaa työpäivän aamun kävelyllä peltomaisemien keskellä. Kotona laitoin kukkaset maljakkoon terassin pöydälle ja söin aamupalaa niitä ihaillen, lintujen laulun säestäessä.

Virve N