Välillä tuntuu kummalliselta, että ajan välillä autolla metsälenkille. Asun landella, mutta peltojen keskeltä on matkaa metsään sen verran, että toisinaan turvaudun autoon.

Saapuessani Kojonkulman luontopolulle ymmärrän miksi se on minulle niin tärkeä paikka. Keväällä sammal loisti aivan mielettömän syvän vihreänä. Pystyin kuvittelemaan miten takkutukkaiset peikot kurkkivat kivien raioista omista kotikoloistaan. Käppyrämännyt ja kauniisti harmaantuneet kaatuneet puunrungot olivat kuin taideteoksia.

Kesällä lintujen orkesteri on kaunis kuin satujen balladi. Välillä kuuluu joutsenen tai kurkien huuto.

Syksyllä metsä saa uudet värit ja tuoksut. Puissa roikkuva naava ja kallion päällä hohtava jäkälä tekevät metsästä satumaisen karun. Oikein hyvällä mielikuvituksella voin unohtaa jopa hirvikärpäset.

Talvi tuo valkoisen vaipan ja tekee kuusista niin kauniita. Joulutunnelmaan pääsee taatusti, kun juo kuumaa glögiä keskellä lumista metsää. Ei vaadi paljoakaan mielikuvitusta, että voi nähdä punaisen lakin vilahtavan kuusien takana. Lumien sulaessa metsässä menee pieniä puroja, jotka solisevat kuuluvasti. Voin kuvitella miten keijut ohjaavat kaarnalaivansa metsän siimeksestä pellon reunaan ja lentävät sitten puiden latvoihin.

Arjen hektisyyden rikkoo rauhallinen kävely metsässä. Ei suorittamista, ei stressiä. Minulla on säännöllisesti mahdollisuus saada hetkiä metsässä luonnon rauhassa. Metsä on minulle mindfulnessia parhaimmillaan. Ei tarvitse laittaa luureja korville eikä etsiä youtubesta rentoutusmusiikkia. Tunnen siellä itseni tyyneksi ja rauhalliseksi. Elämä tuntuu yksinkertaiselta. Miksi me usein etsimme onnea niin kovasti… Se kun usein löytyy ihan siitä läheltä, sieltä missä on hyvä olla. Kyllä maaseudulla on ihmisen hyvä olla.